Kirjahaaste: Pisin ja lyhyin kirja

Day 16: Longest book you’ve read

En nyt voi olla ihan täysin varma, mutta luulenpa, että se on Harry Potter and the Order of Phoenix, 766 sivua.

Se itse asiassa on ainut omistamani Harry Potter (sain sen kaverilta) ja vähiten lempparini siitä sarjasta. Edellisen kirjan lopun tapahtumia ei juuri käsitellä avoimesti, Harrylta pimitetään Feeniksin killan toiminta, Harry vinkuu ja vinettää suurimman osan ajasta ja Dolores Umbridge on aivan järkyttävän kamala. Leffaversio hahmosta on paljon kesympi, kirjan Doloresin olisin voinut kuristaa. Dumbledoren Armeijan oppitunnit olivat kyllä mielenkiintoisia.
 

 Day 17: Shortest book you’ve read

Hugo Simbergin Syksy

Ihan vaihtelun vuoksi valitaanpa tähän taas muuta kuin proosaa. Kyseessä on Matti Paloheimon runokokoelma Haarniskoiden Syksy, 74 sivua. Sivumäärä pitäisi oikestaan laskea vielä tuosta puoleen, kun on runoista kyse, yksi runo per sivu. Vaikka Paloheimo onkin teologian maisteri ja kirjoittanut myös uskonasioista, ei tämä runokokoelma ole hengellinen. Runoissa kuvataan paljon luontoa, syksyä ja tunnetiloja, pohjavire on alakuloinen ja joskus jopa synkkä. Luin tämän kokoelman samoihin aikoihin kuin Salamurhaajan Oppipojan ja koin, että runot sopivat hyvin myös siihen maailmaan.

Tässä teosarvio kirjasampo.fi-sivustolta:

"Erittäin hienovivahteinen runokokoelma, maanläheisten värien kudelma. Runot ovat ikäänkuin lähikosketusta ihmiseen ja luontoon. Lyyrisyyden laatu on vaistomainen. Tavallaan runot ovat rakkausrunoutta samalla kun niiden sisältö on eettisviritteistä. Olemukseltaan ne ovat puhdaspiirteisiä, niissä on peilejä kivun lävitse, haarniskoita, paon välttämistä, etsimisen hiljaisuutta. Kokoelmasta välittyy herkkyyttä ja harvinaisen eheää valon tunnetta."


Haarniskoiden syksy, pitkä yö.
Lännen ja idän laivueet kaartuvat ylle 
kuin sieluttomat kurkiaurat, menneisyys edessään.
Tähtien tieto on sammunut,
emmekä tiedä mekään enää mitään.

Ei itkua, ei kyynelten märkää vakoa, vain kammottava hiljaisuus.
Joki virtaa, hukkuneiden ruumiit tapaavat rannalla.
Vaellamme tyhjin silmin pitkin töyrästä yksin,
ryhmissä, laumoina, sielujamme etsien.

Teräksenharmaa ilta, minussa ruoska ja ruoskanjäljet,
lyöty maailman lapsiin.
Kuuhun on kirjoitettu nimeni, jonka merkityksen olen unohtanut,
pilvi lipuu sen yli.
Itseäni käsittämättä, uhri ja pyöveli, haava ja veitsi,
seison tämän pimenevän taivaan alla.