Kirjamielipide: Arcade Mania

Samaan aikaan kun olemme katsoneet Gamecenter CX-sarjaa, olen lueskellut Brian Ashcraftin kirjaa Arcade Mania- the turbo-charged world of Japan's game centers. Hankin kyseisen kirjan jo muutama vuosi sitten Grandpa Cthulhulle synttärilahjaksi, mutta vasta nyt intouduin itse lukemaan sen kannesta kanteen.

Kuten nimikin kertoo, se esittelee Japanin pelihalleja, niiden pelejä sekä pelaajia. Kirja on jaettu yhdeksään eri lukuun, joista jokainen käsittelee yhtä pelihallipelien osa-aluetta. Jokaisessa luvussa esille on nostettu myös yksi pelaaja, joka on innostunut kyseisestä aihe-alueesta. Mukana on myös pelintekijöiden haastatteluja, katsauksia peligenrejen ja yksittäisten pelien historiaan sekä paljon kuvia.

Ensimmäinen luku esittelee "ufo-catcher"-kabinetit, joista yritetään saada palkintoja mekaanisten kourien avulla. Luvun pelaaja on Yuka Nakajima, jonka tavoite on pelastaa mahdollisimman monta Rilakkuma-pehmonallea pelihallien kabineteista.

Toinen luku kertoo japanilaisten teinityttöjen suosikkiharrastuksesta, tarrakuvaposeerauksesta. Vaikka tarrakuvakoneita ei mitenkään voi laskea peleiksi, ovat ne niin tärkeä osa pelihallikulttuuria, että ne ansaitsevat oman lukunsa. Kyseessä ovat siis valokuvauskopit, jotka tulostavat kuvat tarra-arkeille. Mutta asiaan kuuluu myös kuvien koristelu ja parantelu. Kopeissa on lcd-näytöt, joiden avulla poseeraajat voivat valita kuville tietokoneella tehtyjä taustoja, kirjoittaa kuviin viestejä sekä valita niihin muitakin koristeita. Kamera ei myöskään ota vain tylsiä naamakuvia, vaan kokovartalokuvat ja puolivartalokuvat ovat myös mahdollisia. Jotkut kamerat jopa tekevät poseeraajan kasvoista söpömmät suurentamalla silmiä ja tasoittamalla ihoa.

Kolmas luku keskittyy rytmipeleihin, eli peleihin jossa tanssitaan tai soitetaan instrumentteja. Dance Dance Revolution, Beatmania ja Taiko no Tatsujin ovat pelejä, joista tässä luvussa puhutaan eniten, mutta myös muut, länsimaissa vähemmän tunnetut pelit saavat palstatilaa.

Neljäs luku kertoo shootereista, viides tappelupeleistä ja kuudes luku keskittyy peleihin, joissa onnella on suuri merkitys. Näihin kuuluvat mm. mahjong ja pachinko. Seitsemäs luku käsittelee erikoiskabinetteja, jotka on muotoiltu näyttämään esimerkiksi moottoripyöriltä tai autoilta. Toiseksi viimeinen luku esittelee retropelejä ja viimeinen luku keskittyy peleihin, jotka yhdistävät keräilykortteja ja elektronisia pelilaitteita.

Kirja on kooltaan aika pieni, vain A5 kokoinen. Sivuja on 185 ja kannet ovat pehmeät. Kirjassa on vuorotellen värillisiä ja mustavalkoisia aukeamia ja kuvia on paljon. Kuvia on pelaajista, pelikabineteista, pelihahmoista, peleistä sekä haastatelluista pelintekijöistä. Taitto on söpöä, värikästä ja hyvin teemaan sopivaa. Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti ja sitä lukiessa oppii paljon hauskaa nippelitietoa pelien historiasta. Minusta oli mielenkiintoisinta huomata esiteltyjen pelaajien erilaisuus: Japanissa pelien pelaaminen ei ole rajoittunut tiettyyn sukupolveen tai tiettyyn sukupuoleen. Pelejä pelaavat lapset, nuoret, työssäkäyvät ja vanhukset. Pelaajia löytyy naisista ja miehistä, opiskelijoista ja salarymaneista. Pelaajia on yhtä paljon kuin on erilaisia pelejäkin.

Jos aihepiiri vain yhtään kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan. Siitä löytyy hauskaa ajanvietettä sekä täysin ummikolle, että tietävämmällekin harrastajalle!