Pelimielipide: Dante's Inferno

Kuten Korppisusi aiemmin jo kirjoittikin osallistuimme lokakuun 29. päivä Jyväskylässä järjestettyyn Lokaconiin ja siellä järjestettiin (kaiken muun kivan ohjelman ohessa) oikein mainiot arpajaiset, josta mukaamme sitten tarttuikin kivasti erilaista tavaraa. Meidän arpajaissaaliimme joukossa oli myös muutama Xbox-peli joista ensimmäinen jonka ehdin pelaamaan läpi on juurikin tämä Dante's Inferno.

Kyseessähän on runokirjallisuuden klassikon, Jumalaisen näytelmän, Inferno-osan löyhästä uudelleentulkinnasta sovitettuna God of War-pelisarjan kaltaiseen toimintapeli-muottiin. Mistään ainutlaatuisten ideioiden juhlasta ei siis voida puhua mutta kuinka hyvästä pelistä loppujen lopuksi sitten onkaan kyse?

Itse en ole alkuperäisteosta koskaan lukenut mutta tarinan tunnen noin suurpiirteittäin ja Gustave Dorén tekemät kuvitukset ovat myös tuttuja. Kuitenkin jopa minun rajoittuneella alkuperäismateriaalin tuntemuksella huomaa helposti kuinka suuria vapauksia pelintekijät ovat ottaneet sovituksessaan. 

Alkuperäisessä runoelmassa seurataan päähenkilö Dantea (jonka runoilija on siis nimennyt itsensä mukaan) ja tämän matkaa helvetin läpi. Teoksen Dante kuitenkin on lähinnä passiivinen sivustakatsoja ja pystyy kulkemaan helvetin läpi vahingoittumattomana oppaansa roomalaisen runoilijan Vergiliuksen avustuksella. Vaikka tästä konseptista osaavien ihmisten käsissä ehkä voisi saada kiinnostavan pelin aikaan niin erityisen toiminnallinen se ei voisi olla.

Pelissä Dante taas on entinen ristiretkeläinen joka hyvin kyseenalaisten kokemustensa jälkeen palaa kotiinsa ja löytää sieltä kaikki surmattuina. Käy ilmi että Danten poissaollessa tämän rakastettu Beatrice oli mennyt lyömään vetoa saatanan kanssa (aina hyvä idea tietenkin) että Dante pysyisi uskollisena hänelle. Näinhän ei tietenkään ollut käynyt joten saatana vie Beatricen mukanaan helvettiin ja Dante joutuu lähtemään perään pelastamaan tätä.

Vergilius toimii pelissäkin Danten oppaana mutta tämän tehtäviin kuuluu lähinnä eri helvetin piirien esittely kun Dante saapuu niihin. Tässä tosin pelintekijät ovat fiksusti päättäneet käyttää täysin alkuperäisteoksesta lainattuja kappaleita ja se toimii erittäin hyvin.  

Pelin lähtökohta ja kokonaisuutena tarinakaan eivät ehkä ole mitenkään erityisen runollisia mutta tarina toimii rakenteellisesti hyvin pelissä. Kun Dante etenee helvetissä yhä syvemmälle samalla valoitetaan eri helvetin piirien yhteyttä Danten omiin tekoihin. Varsinkin animaationa tehdyt välivideot missä valoitetaan Danten ja Beatricen suhdetta sekä Danten historiaa ja kyseenalaisia toimia ristiretken aikana ovat tyylikkäästi tehtyjä muistuttaen seinävaate-taidetta. Pelissä on myös tietokoneanimaationa tehtyjä välivideoita muutama mutta ne ovat asteen verran tylsempiä kuin hieman omaperäisemmällä idealla tehdyt animaatiot.

Päähenkilönä pelin Dante vaikka onkin aikalailla anti-sankari on silti inhimillisempi kuin esimerkiksi God of War-sarjan Kratos, joka on oikeasti aika epämiellyttävä sosiopaatti. Toisin kuin Kratos niin Dante tuntuisi omaavan ehkä jopa muitakin tunnetiloja kuin raivon ja murhanhimon joten päähenkilö ei automaattisesti välttämättä tunteettomasti revi kappaleiksi tai muuten vain tapa kaikkia vastaantulijoita. Tosin kyse kuitenkin pääasiassa on toimintapelistä joten hyvin taistelupainotteisella linjalla silti liikutaan, mutta välillä sentään tarjotaan jonkinlaisia vaihtoehtoja itse toimintaankin.

Suurin osa näistä vaihtoehdoista esiintyykin pelissä olevan kykyjen eli hahmonkehitys-elementtien määrittelijöinä. Nimittäin osan vihollisista voi viimeistellä joko rankaisemalla tai armahtamalla nämä jolloin saa vastaavasti kokemuspisteitä joko epäpyhien tai pyhien kykyjen kasvattamista varten.

Pelissä on myös alkuperäisteoksessa mainittuja syntisiä, joiden synnit ja näiden kuvaukset tuovat hyvin esille runoilija Danten omat poliittiset näkemykset (koskien mm. yhtenäistä Italiaa). Näitä voi sitten jälleen joko rankaista tai armahtaa joten peliteknisessä mielessä syntiset toimivat vain mahdollisuuksina tienata expaa mutta tuovat silti oman lisänsä peliin. 

Muuten pelimekaniikalta ollaan aikalailla God of War-pelisarjan luomassa muotissa. Nopeat ja hitaat hyökkäykset, blockit, väistöt ja taikuus löytyvät Dantesta aivan kuten esikuvastaan. Ainoa uusi asia Dantessa on pelin alkupuolella saatava Beatricen pyhä risti jonka avulla Dante pystyy tekemään ristinmuotoisia kaukohyökkäyksiä.

Vaikka joltain osin Dante's Inferno onnistuukin tuomaan uusia asioita pelityyppiinsä niin kokonaisuutena häviää Danten seikkailut silti Kratoksen vastaaville. Koska God of War-pelit perustuvat vahvasti kreikkalaiseen mytologiaan, niiden tapahtumapaikat sekä yleinen juonen skaala ovat huomattavasti näyttävämpiä ja eeppisempiä, jonka vuoksi taas sarjan pelit ovat monipuolisempia sekä parempia.

Vaikka Danten inferno taas tietenkin sijoittuu pelkästään helvettiin niin  kuitenkin lähes jokaisella helvetin piirillä on selkeästi oma teemansa jota pelintekijät ovat sitten pyrkineet visuaalisesti ilmentemään. Kuitenkin varsinkin pelin loppupuoliskolla tulee selvästi ilmi että tekijöiltä ovat loppuneet joko ideat tai sitten vain yksinkertaisesti aika kesken. Lopun kentät ovat huomattavasti lyhyempiä ja niiden visuaalinen ilmekin on hyvin pelkistettyä ja geneeristä, peli jopa alkaa turvautumaan tylsähköihin areenataisteluihin eikä tarjoa juurikaan enää vaihtelua.

Uudelleenpeluuarvoa pelille syntyy ehkä hieman siitä että epäpyhiä ja pyhiä kykyjä ei molempia pysty kasvattamaan täysiin yhden läpipeluukerran aikana. Pelin tarina kuitenkin pysyy joka kerta täysin samana, huolimatta siitä että pelissä pitää tehdä valintoja syntisten armahtamisen tai rankaisemisen suhteen. Yhden läpäisykerran jälkeen peliin aukeaa myös Gates of Hell-bonusmoodi jossa pääsee aikarajan puitteissa pelaamaan jatkuvasti vaikeutuvia areenoita, itse en tästä ollut erityisen innostunut mutta onpahan se kuitenkin jotain lisäsisältöä.

Lopullinen tuomio olkoon siis lievä välinpitämättömyys. Peliä pelatessa se onnistuu kyllä pitämään suhteellisen onnistuneesti otteessaan, itse pelimekaniikassa ei ole mitään vikaa, mutta kun pelin on läpäissyt se ei juurikaan herätä erityisesti haluja palata sen pariin uudestaan tai sykähdytä tarinansa osalta niin että jäisi mietityttämään myöhemmin.

Välinpitämättömyys peliä kohtaan syntyy hieman siitä että tuntuu kuinka pelintekijät itse eivät välttämättä olisi tunteneet erityistä intohimoa peliä kohtaan vaan se on vain yksi peli muiden joukossa, varsinkin pelin loppupuolen hätiköidyissä kentissä tämä tunne on hyvinkin läsnä. 

Peliä ei ehkä minään pakkohankintana voi kaikille suositella, itse kun pelin sai ilmaiseksi niin kertaalleen hyvin sen jaksoi pelata läpi mutta aivan hirveästi en siitä olisi valmis maksamaan. Jos kuitenkin genrestä erityisesti pitää ja kaipaa lisää samanlaista pelattavaa niin kyllä tämä kannattaa jostain halvalla mukaan napata. Kyse ei mistään vuosikymmenten päästä muistettavasta klassikosta ole mutta aivan kelpo genrensä edustaja kyseessä on. Niin ja onhan siinä myös tissejä.