Rakkauskirje kirjastolle

Kirjasto on ollut minulle aina rakas paikka. Lapsena se oli ihmeiden valtakunta ja nuorena nuorisotilani. Siellä käytiin yksin, koko perheen voimin tai ystävien kanssa. Siellä luettiin, selailtiin, kuunneltiin, kuiskittiin, naurettiin, tutustuttiin lapsille kiellettyihin juttuihin, vakoiltiin poikia ja vietettiin aikaa illat pitkät.
Lokaconissa puhunut Pasi Ilmari Jääskeläinen sai minut ajattelemaan omia kirjastokokemuksiani lapsena ja siitä tämä kirjoitus nyt kumpuaa. Lopusta löytyy myös pohdintaa Tampereen kirjastojen tulevaisuudesta.

Asuin ensimmäiset 18-vuottani Pohjanmaalla, Jurvassa. Jo aivan lapsesta asti kirjasto oli kodin ohella paikkakunnan tärkein paikka. Lastenpöydässä kuuntelin satukasetteja ja yritin tehdä vanhemman tytön kateelliseksi laulamalla koulun tai kerhon johonkin juhlaan harjoiteltua laulua. En tiedä, miten tytön olisi pitänyt tajuta, että kyseessä oli Tärkeä Laulu josta pitäisi olla kateellinen. Satukasetteja lainattiin myös paljon kotiin, joista mieleen on jäänyt satu Pomperipossa-noidasta ja vähän vanhempana Tintti ja Kultasaksinen rapu. Jälkimmäisestä on jäänyt elämään lentävänä lauseena " Hei sutiparta, minä maksan", joka on jo opetettu avomiehelleni sekä veljeni lapsille. Ilokseni löysin kyseisen kuunnelman netistä, joten siitä voi nauttia edelleen!

Muistan vielä siis ajat, jolloin kirjastosta lainattiin c-kasetteja ja jos etsi jotain kirjaa, se piti etsiä aakkostetusta kortistosta. Lapsuuden suosikkikirjoihin lukeutuivat Vattumato, Onneli ja Anneli-sarja, Päivikin Satu sekä Mestaritontun seikkailut, Kuinka kum-maa on kaikkialla ja monia muita, jotka olen jo unohtanut.

Ala-asteen lopulla löysin fantasiakirjat, alkaen David Eddingsin Belgarionin tarusta. Siihenkin tutustuin sen tähden, että kirjasta oli juliste kirjaston seinällä ja kansikuva näytti niin upealta että siihen oli pakko tutustua. Siihen aikaan fantasialle ja scifille ei ollut omaa hyllyä, vaan niitä löytyi nuortenosastolta ja aikuistenosastolta muitten kaunokirjallisten teosten joukosta. Itse piti etsiä uutuuksia ja vanhempia teoksia, oli se välillä aika onnenkauppaa. Fantasia genrenä oli jotain aivan järisyttävää: ajatella että satujen lukemista ei tarvinnut lopettaa lapsuuden loppuessa, vaan oli ihan oikeasti aikuisille kirjoitettuja satuja joissa seikkailivat samanlaiset taruolennot mitkä olivat tuttuja saduistakin. Sillä tiellä olen edelleen, tosin miekka ja magia on korvautunut lähinnä uuskummalla.

Aikuistenosasto oli hyvin jännittävä paikka lapsena ja vielä nuorenakin. Hyllyt olivat lähellä toisiaan, täynnä lähes kattoon asti. Hyllyjä meni seinänvierillä ja takaseinällä ja hyllyjen väleihin oli muodostunut soppia, joissa oli myös jakkaroita joilla levähtää tutkimusretkillä. Valot olivat pehmeät ja vähän hämärät, jotka lisäsivät jännityksen tuntua. Hyllyissä oli suomenkielisiä ja englanninkielisiä kirjoja sekaisin (tai ainakin siltä tuntui) ja sieltä saattoi löytää kaunokirjoja, tietokirjoja, keittokirjoja ja kaikkea mahdollista. Sieltä saattoi löytää mitä vain!

Jossain vaiheessa löysin rajatietohyllyn, josta löytyikin paljon mielenkiintoista luettavaa. Nuorempana suurta ihastusta aiheuttivat kasvomaalauskirjat sekä hyvin paksu Barbien eri vuosikymmenistä kertova englanninkielinen kirja. Myös intiaanien käsitöitä esittelevät englanninkieliset kirjat herättivät mielenkiinnon. Ihan vahingossa löytyi myös Satu Koskimiehen 50-luvun tyttöjen päiväkirjoista, ystävyydestä ja kirjeistä kertova kirja. Hevoshulluus-vaiheessa kotiin kannettiin selkä vääränä Heppahullu- ja Villivarsa-lehtiä ja jossain vaiheessa varauksessa oli aina uusin Aku Ankan taskukirja.

Koulun jälkeen vietin monia iltoja kirjastossa sulkemisaikaan saakka, lukien sarjakuvalehtiä ja vanhempana aikakauslehtiä. Minua kiinnostivat niin Mustanaamio, Suosikki, Pelit-lehti ja SinäMinä kuin Katso, Kodin Kuvalehti ja Voi Hyvinkin. Katso oli siihen aikaan laadukas viihdelehti elokuvista ja tv-ohjelmista, ei se seiska-klooni miksi se myöhemmin muuttui.

Suurin osa lehdistä oli tarjolla lehtien lukusalissa, mutta osan sai luettavakseen vain virkailijalta pyydettäessä. Muistan yhden tapauksen, kun äitini mietti mistä löytäisi ohjeen mobilen tekemiseen. Minähän avuliaana tyttönä lehtienlukusalissa huomasin, että tiskiltä saisi luettavaksi Mobilisti-nimisen lehden. En sitä sitten kuitenkaan loppujen lopuksi selaillut, kun virkailija paljasti sen olevan autolehti!

Lehtien lukemisen lomassa kuuntelin yleensä jotain uutuusmusiikkia kuulokkeista. Kun cd-levyt alkoivat yleistyä, oli ihanaa kun ei enää kesken kaiken tarvinnut mennä sanomaan virkaillijalle että kääntäisitkö puolta kuten c-kasettien aikaan!

Pikkuhiljaa kirjasto myös teknistyi: kortisto korvautui tietokoneella mistä pystyi hakemaan kirjoja ja myöhemmin ilmaantui pari tietokonetta millä pääsi internetiin. Koska meillä ei kotona ollut nettiä, tulikin kirjaston linjoilla roikuttua useita tunteja kerrallaan, jos aikoja vain oli varata.

Tampereella asuessani olen asioinut kolmessa lähikirjastossa (Härmälä, Peltolammi ja Sampola) sekä pääkirjasto Metsossa. Ikävä kyllä kirjastossa viettämäni aika on vähentynyt dramaattisesti sitten kotoa pois muuton: kun Jurvassa kävin kirjastossa melkein päivittäin, nyt sinne tulee lähdettyä ehkä kerran kuukaudessa, joskus harvemminkin.

Eniten syypää siihen taitaa olla kirjastojen sijainti ja aukioloajat: Jurvassa kirjastoon pääsi sopivasti kävellen ja pyörällä ja se oli sopivasti keskellä kylää. Jos Tampereella haluaa lähteä pääkirjastoon, pitää hypätä bussiin. Pääkirjasto ei myöskään ole ihan keskeisimmässä paikassa, joten siellä ei tule poikettua kauppareissun yhteydessä vaan sinnepäin pitää ihan tarkoituksella lähteä. Peltolammin kirjasto sen sijaan, vaikka onkin lähellä, menee kahtena päivänä viikossa kiinni jo kolmelta eikä ole lainkaan auki lauantaisin.

Nämä vaikuttavat myös siihen, että välillä palautuspäivät unohtuvat ja sakkoja tulee. Ja kun sakkoja on kymmenen euron edestä, tulee lainauskielto joka on nytkin päällä. Ja sakkojen maksaminen on tehty mahdollisimman hankalaksi: sakkoja ei voi maksaa osissa vaan kaikki pitää maksaa kerralla eikä kirjastossa vieläkään käy Visa Electron-kortti maksamiseen. Nykyään kun harvoin on enää käteistä kukkarossa.

Käyntien harventumiseen on vaikuttanut myös osaksi viihtyvyys. Jurvan kirjasto on mielestäni erittäin viihtyisä: sen puunväriset, ruskearaitaisella kankaalla verhoillut tuolit, puunväriset hyllyt sekä pöydät, siellä täällä oleva tiili, useat nojatuolit ja pehmeä valaistus kaikki lisäävät halua viipyä pidempään. Metso sen sijaan ei ole koskaan minua oikein vakuuttanut: kirkas kylmä valaistus ja valkoiset huonekalut luovat kliinisen tunnelman ja vaikka tilaa on varmasti hyvä olla pääkirjastossa, minä pidän silti enemmän lähikirjastojen kotoisasta ahtaudesta joka tuo salaperäistä tunnelmaa. En pidä myöskään matalista pöydistä ja niihin liian korkeista tuoleista.  

Lehtiä tulee luettua edelleen, lähinnä Tähtivaeltajaa, mutta joskus myös Episodia, Pelaajaa ja Pelit-lehteä. Härmälän kirjastosta oli aivan mahtavaa löytää Vox Paganorum-lehtiä, jota julkaisee Pakanaverkko ry.
Tässä ihan viimeaikoina tosin GC on saanut sakkonsa maksettua, joten olemme tämän kuun aikana käyneet useamman kerran pääkirjastossa ja lainanneet kirjoja, konsolipelejä, elokuvia ja tv-sarjoja. Etenkin konsolipelien tuominen kirjaston valikoimiin oli mielestämme vuoden kulttuuriteko! 

Minua huolestuttaa toden teolla lähiaikoina (ja vähän pidempikin aika sitten) paikallisessa mediassa olleet tulevaisuudenkuvat Tampereen kirjastojen kehityssuunnista: lähikirjastoja lakkautetaan ja keskitetään ja ilmaan on heitetty aivan idioottimaisia visioita kirjahyllyjen vähentämisestä ja oleskelutilojen lisäämisestä. Minä en halua, että kirjastosta tulee toimistojen ja kahviloiden korvike toimistotyötä tekeville, kirjasto on kirjoja varten! Kauhukuvia maalaillaan myös e-kirjojen yleistymisestä ja näin ollen perinteisten kirjojen häviämisestä uuden tekniikan tieltä. En millään pysty uskomaan, että e-kirja yleistyisi niin paljon, että se ajaisi kirjastot vähentämään hyllytilojaan. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka mieluummin selaavat oikeaa kirjaa.
Tukea tähän näkemykseen sain Tamperelaisen artikkelista tämän vuoden alusta, jossa kaupunginkirjaston palvelupäällikkö myöntää, että e-kirja ei olekaan kiinnostanut ihmisiä niin paljon kuin vuosi sitten uumoiltiin.

Minä pidän kirjojen tuoksusta ja siitä miltä ne tuntuvat kädessä. Pidän siitä, että saan ihan itse kääntää sivua eikä vain hipaista ruutua. Minä pidän kirjojen kansista ja kansitaiteesta ja hassuista takakansiteksteistä. Minä haluan täyttää kirjahyllyni ihanilla paksuilla, ohuilla, kauniilla kirjoilla, jotka voi napata hyllystä nopeasti selailtavaksi tai luettavaksi. Pidän niiden painosta tai keveydestä kädessäni ja sylissäni. E-kirja ei koskaan pysty samaan.

Voisin silti joskus kokeilla e-kirjan lukua ja etenkin indie-novellien julkaisussa se on varmasti paikallaan. Mutta e-kirjako korvaisi painetun kirjan? En usko. Ainakin tällä hetkellä asiaan vaikuttavat myös lukulaitteiden kallis hinta, liian monet eri mallit ja että sama kirja ei toimi eri malleissa. Suomessa myös kirjojen hinnat ovat samoissa luokissa kuin paperikirjatkin, joka ei kyllä houkuta ostamaan.

Entäpä sitten kestävyys? Mitä jos lukulaite putoaa tai joutuu lasten kovakouraisiin tahmatassuihin? Voiko e-kirjaa lukea rannalla kuumana kesäpäivänä: heijastaako ruutu, joutuuko hiekkaa väleihin, ylikuumeneeko laite? En tiedä, kun en ole koskaan kokeillut.

Sen sijaan, että kirjastoja lakkautettaisiin, hyllyjä vähennettäisiin e-kirjojen takia ja tiloja annettaisiin toimistotöille, eikö kirjasto voisi pysyä vanhojen perinteiden vaalijana ja samalla pysyä kehityksen mukana myös. Miksi tiloja pitäisi antaa työnteon tukipisteiksi, kun niissä voitaisiin kirjaston taholta pitää entistä enemmän vaikkapa kursseja ja luentoja kirjansidonnasta, kalligrafiasta ja kirjoittamisesta yleensä. Aamulehden "kutsu kirjailija kotiisi" oli ilmeisesti hyvinkin suosittu juttu, joten erilaisten kirjailijavierailijoiden lisääminen olisi paikallaan. Kirjastot voisivat myös osallistua enemmän Suomen kirjatapahtumiin (kirjamessut, Finncon), joko pelkällä läsnäolollaan eisttelemällä toimintaansa tai tarjoamalla jonkinlaista ohjelmaa. Onneksi ainakin tämän vuoden Elävän kirjallisuuden festivaaleilla kirjasto on mukana.

Kehityksen aallonharjalla voi pysyä tarjoamalla lainaan konsolipelejä ja e-kirjojen lukulaitteita ja jos nyt oikein utopistiseksi heittäydytään, niin vaikkapa ihan konsoleitakin ja musiikkipelien lisälaitteita eli soittimia ja mikkejä. Eri konsoleilla on kuitenkin tarjolla paljonkin vain sille tietylle konsolille tarkoitettuja pelejä, eikä jokaista konsolia tai edes konsolisukupolvea ole varaa hankkia. Miten se käytännössä sitten toteutuisi, siihen en mene sanomaan mitään. Kun Perttu Pesäkin heitteli vain villejä visioita, sallin sen myös itselleni.

Ja kun nyt kerran aloitettiin, niin päätetään tämä visiointihetki ihan hullulla idealla, voisiko kirjastoista löytyä apua piraattiongelmaan? Älyvapaitten piraattilakien kehittelyiden sijasta ratkaisu olisi kehittää palveluita, joista saisi materiaalia helposti, nopeasti ja suhteellisen halvalla. Jenkeissä on jo käytössä NetFlix, Hulu ja Xboxin kautta toimiva Zune. Kaksi ensimmäistä eivät toimi Suomessa, jälkimmäinenkin vain hyvin rajoitetusti. Pystyisikö kirjasto kehittämään laillisen latauspalvelun? Todennäköisesti lisenssimaksut ja muut tekisivät asiasta mahdottoman mutta hei, aina saa unelmoida :)

Minulle kirjasto on elinikäinen rakkaus ja pysyy sellaisena, ellei kirjastoja muuteta joksikin ihan muuksi. Toivon todellakin, että niin ei tapahdu ja  myös tulevat sukupolvet saavat kokea kirjastojen taian.