sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Joulukalenteri+
Päivä 15 / 30



Teatteri ja elokuva liittyvät toisiinsa historiallisestikin erittäin paljon. Siksi onkin sopivaa että tämän päivän haasteena on oma suosikki näytelmien elokuvasovituksista.

Varmaankin parasta olisi jos pystyisi vertaamaan sitä kuinka hyvä sovitus elokuva on näytelmästä. Siinä mitkä ovat sen vahvuudet tai heikkoudet alkuperäismateriaaliin verrattaessa. Itse kuitenkin törmään hienoiseen ongelmaan tässä lähestymistavassa.

Nimittäin ainoa näytelmä jonka olen nähnyt sekä teatterissa että elokuvaversiona on teoriassa Kevät koittaa Hitlerille / The Producers. Mutta olen nähnyt itseasiassa kokonaan vaan alkuperäisen Mel Brooksin vuoden 1968 elokuvan, jonka pohjalta taas on tehty 2000-luvulla Broadway-musikaali.


Kyseisestä musikaalista on sitten tehty vuonna 2005 elokuvaversio (jossa on mm. John Barrowman!) mutta en ole sitä kokonaisuudessaan nähnyt. Teatterissakin olen nähnyt tuon musikaalin vain suomenkielisenä versiona.

Joten loppujen lopuksi ei ole oikeastaan mitään näytelmää jonka elokuvaversiota pystyisin kunnolla vertaamaan alkuperäisteokseen. Siksi päädyin lopulta vain valitsemaan sellaisen näytelmäsovituksen joka minusta toimii itsenäisenä teoksena, mutta jonka arvelisin myös tyydyttävän näytelmänystäviä.


Day 15: Favorite play adaptation


Jim Sharman: The Rocky Horror Picture Show (1975)

Juuri kihlautunut pariskunta Brad ja Janet eksyvät palatessaan ystäviensä häistä ja päätyvät lähiseen linnaan ,joka on täynnä hyvinkin kummallista väkeä.
Rocky Horror Picture Show on todennäköisesti definitiivinen kulttielokuvan määritelmä. Elokuva joka floppaa teatterikierroksella mutta löytää yleisön jotain muuta kautta. Rocky Horrorin kohdalla suosio tuli keskiyön elokuvanäytöksissä saadusta villistä maineesta ja elokuva onkin kohta ollut 40 vuotta yhä samalla rajatulla teatterikierroksella.

Elokuva itsessään on humoristinen kauhumusikaali ja tribuutti b-luokan scifi- ja kauhuelokuville. Kauhua oikeastaan on mukana lähinnä nimellisesti ja elokuva keskittyykin lähinnä hilpeään camp-iloitteluun. Musiikki on myös viihdyttävää ja mukavan 50-luvun rock'n'roll-henkistä.

Ehdoton elokuvan tähti on Tim Curry joka esittää Tohtori Frank N. Furteria, transvestiittia transeksuaalisesta Transylvaniasta. Curry on todella karismaattinen ja hauska roolissaan. Syy miksi Curry on niin täydellinen siinä johtuu varmaankin siitä että hän esitti samaa hahmoa alkuperäisellä Lontoon teatterikierroksella.

Elokuvan teatteritausta näkyy ehkä kaikista selkein siinä miten elokuva on lavastettu. Lavasteet ovat selkeästi kyllä elokuvatasoa eli rakennettu huolella mutta kuitenkin teatterimaisella tavalla yksinkertaisia. Yksityiskohtia on selvästi enemmän kuin mitä teatterissa olisi, samaten myös proppeja mutta silti lavasteet ovat enemmän funktionaalisia kuin realistisia.

Rocky Horrorin kulttistatus on ehdottomasti kyllä ansaittu, jopa ilman yleisöosallistumista. Se on nimittäin erinomaisen viihdyttävällä tavalla pölhö ja sen musiikkinumerot todella hauskoja. Se on elokuvia joissa tarkoituksenmukainen camp oikeasti toimii, joka ei ole mikään helppo saavutus.

Jos joku ei jostain täysin käsittämättömästä syystä ole tätä vielä nähnyt niin eiköhän olisi jo korkea aika!








 Kirjoittanut Korppisusi

Adam Shankman: Rock of Ages (2012)

Kuuluisuudesta haavailevat nuoret rakastuvat toisiinsa 80-luvun Los Angelesin musiikkiskenessä. Soppaa sekoittaa viimeisen keikkansa heittävä rokkikukko, uskonnollisen mielenosoituksen järjestävä konservatiivi ja Bourbon Room-klubin veroja maksamattomat omistajat.

Olen päässyt käymään harmittavan harvoin teatterissa, enkä ole edes näytelmien elokuvaversioista nähnyt kuin muutaman. Minäkään en siis oikein pysty vertailemaan näytelmiä ja elokuvia keskenään.

Ainoa teos, josta olen nähnyt molemmat versiot, on tuo juuri yllä mainittu Rocky Horror Picture Show. Koska kuitenkin se ja Chicagokin on jo käsitelty, enkä halua samoja elokuvia käydä läpi uudestaan, valitsin seuraavaksi mieleen tulevan, eli Rock of Agesin.

Minulla oli elokuvasta omat epäilykseni, eikä vähiten Tom Cruisen takia. Mutta mitä tahansa mieltä onkaan hänen yksityiselämänsä sekoiluista, niin muuntautumiskykyinen näyttelijä hän kyllä on! Hän antautuu seksiä tihkuvan rokkikukon rooliinsa täysin ja onnistui vakuuttamaan ainakin minut.

Elokuvan pääparin tarinalinja on aika tavanomainen, mutta se ei haittaa sillä leffa on kyllästetty salaisella paheellani, eli 80-luvun tukkahevillä! Näyttelijäkaartista löytyy paljon tuttuja näyttelijöitä, mutta kukaan ei kyllä yllä Cruisen kukkoilun tasolle.

Jos elokuvaan suhtautuu ryppyotsaisen vakavasti, niin eihän tämä nyt mikään maailman paras leffa ole. Mutta kun antautuu sen pölhöydelle, laulaa mukana ihania ja ihanan kamalia kasarihittejä ja siemailee vaikkapa jotain hyvää alkomahoolia, niin tästä saa irti hyvät bileet!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti