tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulukalenteri+
Päivä 19 / 30



Tänään haasteen aihe on muotoiltu niin että pitäisi valita elokuva joka on saanut itkemään eniten. Minusta kuitenkin koskettavin elokuva kuulostaa paremmalta (ja on myös huomattavasti lyhyempi kirjoittaa) joten käytän käytetään mielummin sitä.

Yrittämättä kuulostaa erityisen supermiehekkäältä niin yleensä en kuitenkaan kovinkaan paljoa elokuvissa kyynelehdi. Pala kyllä nousee kurkkuun ja silmät kostuvat jos oikeasti koskettavia kohtia on mutta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta siihen se yleensä jää.

Mutta kuten sanottu, poikkeuksia kuitenkin on. Minusta varsinkin valintani haasteeseen on kyllä sellainen elokuva että täytyy olla täysin tunteeton ja kylmä ihminen jos siitä ei yhtään edes liikutu. Itse ainakin olin ihan rikki filmin jälkeen (ja aikana).


Day 19: Film that made you cry the hardest

Isao Takahata: Hokaru no hata / Tulikärpästen hauta (1988)

Seita-niminen nuori poika yrittää selviytyä pikkusiskonsa kanssa toisen maailmansodan Japanissa heidän äitinsä kuoltua pommituksessa. 
Minusta tämä on yksi tehokkaimmista sodanvastaisista elokuvista mitä olen nähnyt. Se saa oikeasti ääneen kiroamaan (yleensä vielä kyyneleet silmissä) ihmisten yleistä epäoikeudenmukaisuutta ja välinpitämättömyyttä.
Ehkä itse elokuvaa katsoessa tämä tunne oli voimakkaampi sen vuoksi että tiesin jo etukäteen että elokuva perustuu osittain tositapahtumiin.

Elokuva on sovitettu Akiyuki Nosakan saman nimesestä kirjasta, jossa tämä käsittelee fiktion keinoin omaa nuoruuttaan toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa. Varsinkin elokuvan traagisimmat elementit pohjautuvat pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa ja yrityksiinsä selviytyä pikkusiskonsa kanssa.

Tarinaltaan elokuva on hyvin pienimuotoinen, se keskittyy lähinnä kuvaamaan sisarusten päivittäistä selviytymiskamppailua yhä epätoivoisemmaksi käyvässä tilanteessa.

Koska kyseessä on animaatio, niin se onnistuu ohittamaan pahimman mahdollisimman sudenkuopan eli ärsyttävät lapsinäyttelijät. Se antaa elokuvalle tietynlaisen edun, näyttelijät eivät tavallaan ole hahmojen tiellä ja hahmot tuntuvat siksi jopa aidommilta. Joka tekeekin elokuvasta entistä enemmän sydäntä raastavaa katsottavaa.

Ollakseen niin raskas ja traaginen elokuva olikin hieman hämmentävää että Japanissa elokuva alkuperäisellä teatterikierroksella näytettiin yhteisnäytöksenä Hayo Miazakin ehkä hieman kevyemmän Naapurini Totoro kanssa. Ja tietenkin Totoro esitettiin vielä ensimmäisenä. Voi vain kuvitella kuinka monta lasta sillä onnistuttiin traumatisoimaan koska aikuisillekin tämä on rankkaa katsottavaa.

Kyseessä on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, mutta suosittelen että varautuu myös katsomaan jotain kevyempää ja iloisempaa heti perään. Vaikkapa sen Totoron sitten.







 Kirjoittanut Korppisusi

Darren Aronofsky: The Fountain (2006)

Kolmella eri aikatasolla tapahtuva tarina rakkaudesta ja kuolemasta.

Minä itken hyvin usein elokuvia katsellessa. Jos kohtaus on koskettavasti onneton tai koskettavasti onnellinen, silmäni vähintäänkin kostuvat. Etenkin rakkauselokuvat saavat minut tirauttamaan kyyneleitä joko leffan aikana tai sen loputtua.

The Fountainin olen nähnyt vain kerran monta vuotta sitten. En muista siitä juuri mitään muuta, kuin että se itketti minua ihan hirveästi. Sen musiikki, tarina ja upea visuaalisuus vaikuttivat syvästi. Emme Grandpa Cthulhun kanssa olleet vielä seurustelleet pitkään ja teemana rakkaan menettäminen syövälle oli hyvin raskas.

En myöskään kehdannut vollottaa ääneen, jota olisin varmasti tehnyt jos olisin katsonut elokuvan yksin. Kyyneleet siis valuivat poskilleni hiljaa, välillä jopa sumentaen näkökentänkin.

Pitäisikin nähdä tämä uudestaan ja katsoa, saako se yhä aikaan yhtä voimakkaan reaktion. Suosittelen elokuvaa kaikille niille, jotka pitävät epälineaarisesta kerronnasta, suurista tunteista sekä fantastisen ja nykyajan sekoittamisesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti