Tänään haasteena on suosikin valitseminen rakkaustarinoista. Tämä oli jälleen päänvaivaa tuottava haaste. Koska kysymykseksi muodostuukin viime vuosisadan suuren filosofin Haddawayn muotoilema eksistentialismin oleinen kysymys: "What is love?"
Tarkoittaen tässä tapauksessa oikeasti sitä miten määrittelee rakkaustarinan. Koska en erityisesti oikeastaan katso romanttisia elokuvia niin en pysty sieltä valitsemaan mitään klassikkoa. Muissa elokuvissa taas koko romanntiikka-aspekti juonesta on usein täysin päälle liimattu tai muuten vain ihan sivuroolissa.
Kuitenkin selaamalla omaa iCheckMovies listaani ja pohtimalla näkemiäni elokuvia löysin lopulta itselleni todella hyvän valinnan. Olen itse suorastaan hämmentynyt ja vähän ärsyyntynyt etten keksinyt sitä heti itse.
Se on nimittäin omaperäinen, hauska ja kaikinpuolin erinomainen elokuva. Se on myös pääasiassa ja ennenkaikkea rakkaustarina.
Day 12: Favorite love story
Michel Gondry: Eternal Sunshine of the Spotless Mind
/ Tahraton Mieli (2004)
Joel ja Clementine ovat olleet yhdessä kaksi vuotta. Todella ikävän riidan jälkeen Clementine menee impulsiivisesti Lacuna nimiseen yritykseen, joka pystyy poistamaan yksittäisiä asioita tai henkilöitä muistista, ja poistaa kaikki muistot Joelista ja heidän parisuhteestaan. Saatuaan tietää tästä kirjeitse loukkaantunut Joel menee itsekin toimenpiteeseen poistaakseen muistot Clementinestä mutta kesken toimeenpiteen hän muuttaakin mieltään.
Ohjaaja Michel Gondryn ja käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin toinen yhteinen elokuva Tahraton mieli tuo erinomaisesti esiin molempien parhaat puolet. Gondryn loistava visuaalinen toteutus yhdistettynä Kaufmanin villeihin tarina-ideoihin ja vahvaan käsikirjoitukseen tekee elokuvasta modernin klassikon.
Myös elokuvan näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneita. Kate Winslet on maino impulsiivisena ja hipihtävänä Clementinenä. Kun taas Jim Carrey hiljaisemman ja varautuneemman Joelin roolissa todistaa olevansa oikeasti lahjakas näyttelijä joka kykenee "vakaviin" rooleihin.
Minusta jo pelkkä elokuvan perusajatus on todella onnistunut ja samaan aikaan myös nerokkaan yksinkertainen. Se on minusta myös hyvää scifiä koska lisäämällä yhden uuden idean, muistojen muokkaamisen, avaa se mahdollisuuksia miettiä eri näkökulmasta perusasioita kuten ihmissuhteita.
Elokuva on rakenteellisesti myös todella omaperäinen. Koska tarina käsittelee pitkälti muistoja ja tapahtuu myös niissä suurimmaksi osaksi niin se on kerottu täysin epäkronologisessa järjestyksessä. Kuitenkin tapahtumissa pysyy hyvin mukana ja kerronnallisesti se on todella toimiva ratkaisu.
Elokuva kuvaa muistojen kautta todella hyvin Joelin ja Clementinen parisuhdetta, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Se antaa elokuvalla erinomaisesti mahdollisuuksia käsitellä hauskoja, ikäviä, haastavia ja surullisiakin puolia mitä ihmissuhteisiin voi liittyä. Usein jopa samaan aikaan.
Pidän elokuvassa myös siitä, että ehkä vähän masentavalta vaikuttavista tarinan lähtökohdista huolimatta se on oikeasti lopulta optimistinen ja romanttinen olematta kuitenkaan korni.
Todella katsomisen arvoinen elokuva, niin scifisteille kuin parantumattomille romantikoillekin!
Kirjoittanut Korppisusi
Minulle parhaat romanttiset elokuvat ovat kuin satua tai fantasiaa: siinä pitää olla elämää suurempia tunteita, historiallinen konteksti tai yliluonnollinen aspekti ja sen aikana pitää ainakin kerran kyynelehtiä.
Olen toki nähnyt myös jonkin verran romanttisia komedioita ja realistisempiakin rakkauselokuvia, mutta suurin osa niistä on kerran katsottavaa tietynlaista aivot narikkaan-viihdettä. En erityisemmin halua arkirealismia romantiikkaani!
Michael Mann: The last of the Mohicans / Viimeinen mohikaani (1992)
Brittien ja ranskalaisten taistellessa keskenään Pohjois-Amerikan siirtomaavallasta, konfliktiin sotkeutuu tahtomattaan mohikaanien kasvattama valkoinen Nathaniel Hawkeye. Sodan pyörteissä ranskalaisten intiaaniliittolaiset, huronit, ottavat kohteekseen brittiläisen kenraalin tyttäret, joita Hawkeye päätyy suojelemaan.
Kriteereihini täydellisesti sopiva on Viimeinen mohikaani. Siinä pääparin välille syntyy miltei ensimmäisestä katseesta voimakas viehtymys ja eroottinen vire jota vielä vahventaa elokuvan dramaattiset tapahtumat. Daniel Day-Lewisin ja Madelaine Stowen keskinäinen kemia on huikea ja tunteet todella näkee heistä.
Näyttely on vahvaa kautta linjan, elokuvassa on niin muistettavia sivuhahmoja kuin pahiksiakin. Hahmot ovat moniulotteisia ja kaikilla on omat vahvat ja heikot puolensa. Melkeinpä yhtenä sivuhahmona näkisin myös jylhän kauniin luonnon, jota käytetään monipuolisesti eri kohtausten kehystäjänä.
Vaikka en normaalisti juuri arvosta neito pulassa-juonikuviota, on sekin toteutettu tässä todella hyvin. Cora ei ole mikään avuton seinäkukkanen eikä pelkää käyttää muskettia kun on pakko. Coran ja Alicen lisäksi huronien vangiksi jää myös majuri Duncan, joten Hawkeye ei lähde pelastamaan pelkästään naisia.
Alicen ja Uncasin orastava romanssi on kuvattu todella kauniisti ja heidän traaginen kohtalonsa aiheuttaa vieläkin vahvan tunnereaktion, vaikka olen elokuvan nähnyt useampia kertoja. Kylmiä väreitä saa aikaan myös elokuvan sydäntäpakahduttavan kaunis musiikki, joka on yksi parhaista elokuvamusiikeista koskaan. Se täydentää kohtauksia juuri oikealla tavalla, tuoden niihin lisää eeppisyyttä ja tunnetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti