Meillä kauhu on tietyllä tavalla kuulunut jouluun, koska perinteisten joululaulujen sijaan kuuntelemme erinomaisia H.P. Lovecraft Historical Societyn A Very Scary Solstice ja An Even Scarier Solstice joululevyjä.
Joten onkin siis sopivaa tänään tarkastella meidän suosikkeja kauhuelokuvista. Mutta mikä sitten erottaa hyvän kauhuelokuvan huonosta?
Helpoihin säikytyspelotteluihin perustuvat kauhuelokuvat eivät välttämättä ole huonoja, mutta ne hyvin harvoin ovat kovin pelottavia enää ensimmäisen katsomiskerran jälkeen.
Parhaat kauhuelokuvat sen sijaan onnistuvat rakentamaan painostavan tunnelman, joka parhaimmillaan vielä kasvaa elokuvan edetessä muuttuen yhä ahdistavammaksi ja pelottavammaksi.
Tällöin kauhu ei tule niinkään siitä että joku hirviö tai sarjamurhaaja hyppää pusikosta viidakkoveitsen kanssa vaan pikemminkin katsojan oman pään sisältä. Tämä tosin tarkoittaa sitä että kauhukokemus voi olla hyvinkin subjektiivinen.
Joskus hyvätkin tunnelmapohjaiset kauhuelokuvat muuttuvat useammalla katsomiskerralla enemmän "vain" jännityselokuviksi. Kuitenkin sanoisin että parhaista parhaimmat kauhuelokuvat onnistuvat useammankin katsomisen jälkeen pitämään kiinni pelottavuudestaan.
Day 6: Favorite horror
Neil Marshall: The Descent - loukussa (2005)
Vuosi sen jälkeen kuin Sarahin mies ja tytär kuolivat auto-onnettomuudessa, hän lähtee yhdessä ystävättäriensä kanssa luolatutkimusretkelle Appalakeille. Ikävä kyllä luolasto osoittautuukin haastavammaksi kuin mitä ryhmä luuli ja he jäävät eksyksiin maan alle. Mutta he eivät välttämättä ole siellä yksin.
Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen että ainakin tällä hetkellä Neil Marshallin erinomainen ja pelottava The Descent on kauhuelokuva suosikkini.
Elokuva onnistuu todella hyvin rakentamaan klaustrofobisen ja ahdistavan tunnelman joka vain pahenee elokuvan muiden kauhuelementtien tullessa mukaan kuvioihin.
Se erottuu muutamalla seikalla todella hyvin edukseen suurimmasta osasta muista kauhuelokuvista. Ensinnäkin elokuvan päähenkilöt ovat kauhuelokuville poikkeavasti kaikki naisia, eikä elokuva myöskään sorru kuvaamaan näitä pelkkinä uhreina vaan hahmot ovat oikeasti moniulotteisia.
Toinen seikka mikä minusta toimii elokuvassa todella hyvin on sen tapahtumaympäristö. Itse ihan parissa pienessä luolassa kätköilemässä käyneenä, minusta elokuvan täysin studiossa kuvatut luolakohtaukset onnistuvat todella hyvin tavoittamaan luolassa olemisen fyysisen tunnun.
Ympäristö ei myöskään ole puhkikulunut kauhuelokuvaklisee, joten se on myös siltä kannalta todella hyvä. Elokuvan ja päähenkilöiden edetessä yhä syvämmälle luolastoon ilman tietoa ulospääsystä alkaa luolasto tuntumaan yhä sulkeutuneemmalta ja klaustrofobiselta. Jopa näin ei-ahtaanpaikankammoisesta.
Elokuvan kuvaus on todella hyvää sekä tunnelmallista, onnistuen juurikin rakentamaan uskottavan "siellä olemisen" tunnun luolakohtauksiin. Elokuva käyttää todella tehokkaasti myös luolaston luonnollista pimeyttä ja vastakohtana päähenkilöiden tuomaa valaistusta hyväkseen tunnelman rakentamisessa.
Minusta yksi elokuvan parhaista puolista on sen tietynlainen monitulkintaisuus, eikä pelkästään elokuvan loppuratkaisun vaan myös jopa aiempien tapahtumien suhteen. Se lisää minusta elokuvan uudelleenkatsomiskerrointa huomattavasti.
Tietenkin tosin elokuvan Yhdysvaltojen teatterikierroksessa ollut versio leikkasi lopun uusiksi niin että elokuvaan tuli selkeä "onnellinen" loppu. Ikävästi elokuvalle on myös tehty jatko-osa joka ehdottomasti kuuluu turhuudessaan elokuviin joita en halua koskaan nähdä.
Mutta itse The Descent saa minulta jälleen ehdottoman suosituksen kaikille kauhuelokuvan ystäville. Erittäin tunnelmallista ja pelottavaa kauhua!
Kirjoittanut Korppisusi
J.A. Bayona: El Orfanato / Orpokoti (2007)
Perhe muuttaa asumaan isoon kartanoon, joka on aiemmin ollut orpokoti. Perheen äiti, Laura, on asunut siellä lapsena ja haluaa remontoida talon kodiksi kehitysvammaisille lapsille. Perheen ottopoika Simón tuo taloon näkymättömän vieraan ja katoaa sitten itse.
Orpokoti on kaunis, surullinen, ahdistava ja pelottava elokuva. Sen kauhu ei tule murhaajan pakoilusta tai halvoista pelottelutaktiikoista. Sen kauhu on perustaltaan hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää: rakkaan ihmisen katoaminen, ison talon kummalliset äänet, pelottavat lapset.
Näihin elementteihin kun lisätään vielä yliluonnollisen pelko ja aaveiden toinen todellisuus, on minulle sopiva kauhuelokuva valmis. Orpokodin valaistus, värimaailma sekä musiikki lisäävät painostavuutta ja kaunis espanjan kieli tuo itselleni sopivasti vierauden tuntua ja raikkautta.
Orpokoti on yksi harvoista omaan hyllyyni ostetuista kauhuelokuvista. Sen hidas ahdistavuus ei ehkä ole kaikille mieleen, mutta minuun se osui ja upposi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti