Draama on lajityyppinä sen verran laaja että tähän kävisi oikeastaan melkeinpä mikä tahansa elokuva, esimerkiksi vaikkapa ensimmäisen päivän valintani Seitsemän samuraita.
Koska haluan pyrkiä välttämään saman elokuvan valintaa useampaan haastekysymykseen, niin ajattelin lähestyä tätä haastetta hieman eri näkökulmasta. Mikä draamaelokuva olisi sellainen että se olisi tunnetasolla tehnyt isoimman vaikutuksen?
Esimerkiksi Mafiaveljet, Ilmestyskirja. Nyt tai kaksi ensimmäistä Kummisetää ovat kaikki erinomaisia elokuvia joista jokainen olisi hyvä valinta. Mutta mikään niistä ei ole tehnyt samanlaista vaikutusta kuin elokuva jonka päädyin valitsemaan.
Day 4: Favorite drama
Park Chan-Wook: 복수는 나의 것 / Sympathy for Mr. Vengeance (2002)
Ryu on kuuromykkä mies, joka työskentelee tehtaassa yrittäen kerätä rahaa munuaissairaudesta kärsivän siskonsa hoitoon. Kun Ryu irtisanotaan tehtaalta, hän ajautuu epätoivoisiin tekoihin pystyäkseen maksamaan siskolleen munuaissiirron. Lopulta Ryun vasemmistoradikaalin tyttöystävän ehdotuksesta kaikki kulminoituu tehtaan johtajan tyttären kidnappaukseen.
Sympathy for Mr. Vengeance on Oldboy-elokuvalla maailmanmaineeseen hypänneen Park Chan-Wookin ohjaama ns. kosto-trilogian ensimmäinen elokuva. Elokuvat ovat lähinnä temaattisesti yhdistyneitä, jokaisen käsitellessä kosto-teemaa erilaisesta näkökulmasta.
Koston teema ei myöskään pelkästään koske elokuvan päähenkilöä Ryuta vaan myös kidnapatun tytön isää Park Dong-jiniä. Kaikkien hahmojen motiivit ovat ymmärrettäviä ja tarinan tragedia onkin että kaikki päähenkilöt ovat tapahtumista huolimattakin lähes loppuun saakka sympaattisia.
Aivan kuten Parkin muutkin elokuvat Sympathy for Mr. Vengeance on visuaalisesti todella upea. Se yhdistää tehokkaasti harmaita ympäristöjä ja maisemia värikkäisiin yksityiskohtiin, kuten vaikkapa Ryun räikeän vihreään tukkaan. Pelkän visuaalisuuden lisäksi kuvaus myös tukee täysin elokuvan tunnelmaa.
Elokuva on siis synkkä mutta varsinkin alkupuolella myös paikoin ironisen humoristinen. Loppua kohden elokuvan intensiteetti kuitenkin kasvaa ja huumori häipyy käytännössä kokonaan pois.
Elokuvan loppu taas on yksinkertaisesti niin tehokas että se jättää olon turraksi. Se on kuin joku löisi lekalla päin näköä. Loppu ei missään tapauksessa jätä asioita auki tai epäselväksi, mutta se ei myöskään tarjoa helpottavaa katharsista.
Kyseessä on paras tuntemani elokuva mitä ei välttämättä halua nähdä uudestaan, mutta joka silti ansaitsee tulla nähdyksi ainakin kerran.
Kirjoittanut Korppisusi
Normaalisti katson elokuvia viihdykkeen ja eskapismin takia. Tämän haasteen ensimmäisen ja kolmannen kohdalla olen ajatellut elokuvia, joita katson mielelläni uudestaan säännöllisesti ja joista jää hyvä mieli. Draaman suhteen lähdin kuitenkin miettimään Grandpa Cthulhun lailla, mitkä ovat aiheuttaneet vahvoja tunnereaktioita ja mitkä ovat jääneet mieleen.
Näitä elokuvia ei katso mielellään uudestaan, mutta ne ovat vahvoja kokemuksia siitä huolimatta ja huomaan välillä muistelevani niitä. Tässä tapauksessa ajattelen haasteen suhteen oikeastaan tietyllä tavalla parhaita draamoja kuin lempidraamojani. Päädyin siis valitsemaan tällä kertaa kaksi elokuvaa. Ensimmäinen on Lars von Trierin Dogville.
Lars von Trier: Dogville (2003)
Gangstereita pakoileva Grace päätyy saamaan turvapaikan pienestä Dogvillen kaupunkipahasesta, jossa kaikki tuntevat toisensa. Palkaksi turvapaikasta hän suostuu tekemään kaikenlaisia töitä ja askareita kyläläisten hyväksi. Etsintäkuulutuksen myötä kaupunkilaisten vatimukset kuitenkin kovenevat päivä päivältä ja Grace saa huomata heidän todellisen luonteensa.Dogville on mestarillinen esimerkki siitä, miten vahva tarina ja loistavat näyttelijät saavat aikaan intensiivisen kokemuksen. Koko elokuva tapahtuu sisästudiossa, jossa on vain muutamia lavasteita kuten esimerkiksi tuoleja, pöytiä ja sänkyjä.
Pikkukaupungin katu, talot ja pensaat on saatu aikaan valkoisilla viivoilla lattiaan. Äänitehosteet, kuten ovien äänet, lintujen laulu, säästeliäästi käytetty musiikki ja kertojanääni syventävät kokemusta ja imaisevat katsojan tiukemmin mukaan tarinaan.
Valaistus on koko elokuvan ajan himmeää, mutta sen avulla saadaan yö ja päivä vaihtumaan sekä liikkuvien pilvien varjot näkyväksi. Minulla oli hyvin vahva muistikuva edellisestä katsomiskerrasta, että elokuva olisi ollut mustavalkoinen. Sitä se ei kuitenkaan ole.
Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä epämukavammaksi katsojan olo käy. Ihmisyyden rumemmat puolet ja teot ovat liian iholla, liian käsilläkosketeltavan inhottavia. Vaikka lopun ratkaisu tuokin tarinaan katharsiksen, jäi ainakin minulla elokuvasta ahdistunut ja masentunut olo.
Park Chan-Wook: 올드보이 / Oldboy (2003)
Liikemies Oh Dae-su siepataan ja hänet vangitaan hotellimaiseen vankilaan jossa hänelle pitää seuraa vain televisio. Uutisten välityksellä hänelle selviää, että hänen vaimonsa on murhattu ja hänet lavastettu syylliseksi. Kun hän viidentoista vuoden jälkeen pääsee vapauteen, on hänellä mielessä vain yksi päämäärä. Hän aikoo löytää hänet vanginneet ihmiset ja kostaa heille kokemansa vääryydet.Toiseksi elokuvaksi valikoitui Park Chan Wookin elokuva Oldboy, josta Grandpa Cthulhu ylempänä mainitsikin.
Vaikka elokuva on visuaalisesti täysin eri maailmasta kuin Dogville, on sen tarinassa samanlaista järkyttävää voimaa. Välillä hyvinkin graafiset väkivaltakohtaukset ja monet hyvin koreografioidut massataistelukohtaukset jäävät toiseksi tarinan iskuille.
Elokuvan vaikuttavuudesta on vaikeaa puhua ilman koko juonen paljastamista. Oldboyn pääteema on kosto, mutta se käsittelee myös perhettä, rakkautta ja tabuja. Kun elokuvan lopussa paljastuu sekä syy Oh Dae-su n vangitsemiseen että koko yksityiskohtainen ja suorastaan pirullisen nerokas ja kammottava vyyhti sen ympärillä, ei voi kuin haukkoa henkeä.
Loppukaan ei tuo helpotusta vaan jättää hahmojen kohtaloa surevan katsojan sydämen vereslihalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti