En ole koskaan ollut erityisesti mikään perinteisten musikaalien ystävä. Julie Andrews pakoilemassa natseja Alpeilla ja laulamassa elävistä kukkuloista ei ole koskaan tuntunut ihan minun jutultani.
On kuitenkin muutamia musikaaleja ja musiikkielokuvia joista pidän. Ne edustavatkin valtavirtamusikaaleista poikkeavaa tyyliä, niin musiikillisesti kuin sisällöllisestikin.
Vaikka siis vaihtoehtojen kirjo ei ehkä ole kovin suuri niin jouduin silti jälleen puntaroimaan oman valinnan kanssa. Lopulta valintani oli pakko kohdistua elokuvaan jonka olen nähnyt lukemattomia kertoja ja joka on musiikillisestikin erinomainen.
Elokuvan kutsumista musikaaliksi eivät puristit välttämättä hyväksy, mutta itse pitäisin sitä sellaisena. Se kuitenkin rakentuu tiiviisti musiikin ympärille ja pitää sisällään monta musiikkinumeroa.
Day 9: Favorite musical
John Landis: The Blues Brothers (1980)
Kaksi veljestä Jake ja Elwood Blues saavat kuulla, että orpokotia jossa he kasvoivat uhkaa sulkeminen verorästien vuoksi. Vastentahtoisesti jumalanpalvelukseen raahattu Jake kokee herätyksen ja saa Jumalalta tehtävän: koota vanha The Blues Brothers-yhtye kasaan ja hankkia rahat sen avulla.
Blues Brothersia ei missään nimessä voi pitää perinteisenä musikaalina. Harvoissa musikaaleissa on kuitenkaan uusnatseja tai takaa-ajoja joissa romutetaan yhteensä yli 100 autoa. Elokuvassa huumori on myös vähintäänkin yhtä isossa roolissa kuin musiikki.
Musiikiltaan elokuva myös eroaa valtavirtamusikaalien broadway-tyylistä ja koostuu pääsiassa klassisesta rock-, blues- ja rhythm and blues -kappaleista. Mukana onkin paljon kyseisten tyylilajien legendaarisia esiintyjiä kuten Ray Charles, Aretha Franklin ja James Brown.
Pääosassa olevat Dan Aykroyd ja John Belushi ovat rooleissaan aivan omassa elementissään. Molemmat esiintyvät todella hyvin mutta onnistuvat myös tuomaan hahmojen ylicoolin persoonallisuuden ja huumorin esiin.
Itse pidän elokuvan anarkistisesta hengestä, päähenkilöiden suorastaan absurdin huolettomasta asenteesta tapahtumia kohtaan sekä tietenkin itse musiikista.
Kokonaisuus on riehakasta ja vauhdikasta road movie-musikaali menoa. Ehdottomasti kulttielokuva statuksensa ansainnut ja näkemisen arvoinen filmi!
Kirjoittanut Korppisusi
Rob Marshall: Chicago (2002)
Melskeisellä 20-luvulla kuuluisan revyytähden ja kuuluisuudesta haaveilevan kotivaimon tiet kohtaavat naisten vankilassa, johon kummatkin ovat joutuneet murhasta syytettynä. Kumpikin haluaa vapaaksi keinolla millä hyvänsä ja näin alkaa raivoisa kilpailu median huomiosta ja sympatiasta.
Suurin ongelmani musikaaleissa on se, että musiikkinumerot ovat yleensä täysipainoinen osa narratiivia. Yleisön odotetaan uskovan, että lauluun puhkeaminen kesken kaiken on aivan normaalia toimintaa. Minun kohdallani suspension of disbelief venyy aika pitkälle, mutta yleensä siinä vaiheessa se napsahtaa nätisti poikki.
Chicagon kanssa ei ole onneksi sitä ongelmaa! Suurin osa musiikkinumeroista on täysin irrallaan todellisuudesta, sillä ne tapahtuvat Roxien mielikuvituksessa. Musiikki on juurevaa ja muhevaa jazzia sekä menevää show-musiikkia eikä niinkään perinteistä musikaalikamaa.
Musikaalikohtiin on yhdistetty myös huikeita tanssinumeroita, joita on ilo katsoa. Ehdoton suosikkini on sellitango, jossa murhakujalla majailevat naiset kertovat omat tarinansa raivokkaan laulun ja taidokkaan tanssin säestämänä.
Vaikka ei siis perinteisistä musikaaleista välittäisikään, kannattaa tälle kuuden Oscarin voittaneelle elokuvalle antaa mahdollisuus hurmata!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti